Valloittavan upea unelmani...
Aatu oli ensimmäinen onnistunut yritys saada kollikissa kissalan nimen alle - Aatu onneksi saikin joitain jälkeläisiä! Aatu on myös ensimmäinen kasvateistani, joka on tavoitellut Supreme Champion -titteliä, jääden vain kahden sertin päähän ennen munuaissairauden puhkeamista. Aatu oli niin paljon enemmän kuin vain kissa - Aatu oli ystävä ja kumppani, ja muistoksi tilatun tuhkakorun ansiosta voin kantaa tätä Pönttö-kissaa mukanani koko elämäni...
Aatu 27.5.2016 - 21.8.2023
Aatun kunto huononi nopeasti kesän lopulla 2023, munuaisten tilanne meni äkisti hurjasti huonompaan ja ruokahalu hiipui, juominen lisääntyi ja virtsaaminen väheni. Elokuussa matkasimme yhdessä päivystykseen, jossa kävi selväksi että palaan sieltä yksin kotiin.
Liitän alle tekstin, jonka olen Aatusta jakanut Facebookkiin, pitkälti muokkaamattomana, samassa muodossa kun se on julkaistu 2.1.2025. (linkki facebook-julkaisuun)
Tämä on teksti, mitä olen työstänyt alitajunnassani jo kuukausia, saamatta mitään kuitenkaan kirjoitettua ylös jo ihan sen takia kuinka paljon pelkään pinnan alla lymyävää kipua, jota olen kuukausikaupalla pakottanut piiloon edes jonkinlaisen toimintakyvyn ylläpitämiseksi.
Tämä kuitenkin on aiheuttanut mittavaa toiminnan laskua, mielenterveyden heikkenemistä ja jopa akuutteja romahduksia. Ensimmäiset 4 viikkoa itkin päivittäin ja siitä eteenpäin muistojen saattelemana satunnaisesti, joko puhtaasta ikävästä tai toisinaan jopa yksinäisyyden tunteesta ja epätoivosta.
On yhä shokki ja järkytys tajuta että Aatu ei koskaan, ikinä, palaa kotiin.
Tämä on siis (tarpeettoman pitkä ja mahdollisen sekava) muistoteksti Aatusta, meidän Pöntöstä, tuosta kissasta joka tuli ja täytti täydellisesti kolon joka elämässäni vallitsi vuonna 2016, kun koin olevani enemmän yksin kuin koskaan ja täysin jumissa elämäni kanssa. Tekstin tarkoitus on rehellisesti oman hyvinvointini edistäminen, lukeminen lukijan omalla vastuulla.
Alkuun kirjoitan lyhyen tiivistelmän Aatun ruumiinavauksesta jonka tulos tuli lokakuun loppupuolella ja jonka julkaisua olen pitkittänyt liikaa.
Aatun kuolinsyy oli voimakkaat pitkäkestoiset tulehdus- ja rappeumamuutokset munuaisissa, lisälöydäksinä löytyi myös paikallinen sydänlihaksen arpeutuminen. Molemmille tekijöille taustatekijänä on ollut jonkin tason virus, flunssa, jonka aikana Aatu ei ole levännyt niin paljoa kuin olisi ollut toivottavaa. Kliinisesti huomaamattoman virustartunnan jäljet voivat aina olla suuret ja uskon, että myös muilta talon asukeilta löytyy vastaavia piirteitä elimistöstään koska sydämessä oli jälki myös Kinillä. Geneettisiä muutoksia ei löydetty, eli perintöriskiä ei ole.
Aatulta todettiin myös avauksessa 400 grammaa ylimääräistä rasvaa elimistöstä elinten ympäriltä, vaikka kissa oli lopetuksen aikana vain 6,4 kilon painoinen ja silmin nähden kuihtunut. Tähän syynä uskoisin olevan viimeisen elinvuoden täyskäännös ruokavaliossa. Aatu oli koko ikänsä syönyt raakaruokaa pääpainoisesti ja hyvin harvoja valikoituja märkäruokia, joissa oli vain liha ja ehkä lisätyt vitamiinit. En usko, että kuusivuotias elimistö tottui ruokavalion muutokseen ja oikeaoppisen ravinnon hyödyntämiseen, jonka vuoksi liikarasvaa kertyi lihasten kadotessa proteiiniköyhällä ruokavaliolla.
Tästä minulla ei ole mitään faktaa, vain oma mututuntuma.
Aatu, GIC FI*Darkie's Yume, 27.5.2016 - 21.8.2023.
Unelma, joka ei saanutkaan elää.
Aatu syntyi 8 pennun pesueeseen toiselle ulkomaantuonnilleni, Ryokolle, toukokuussa 2016, Darkie's Fifth syntyi varkain aamulla ja heräsin toisen pennun syntymään. Olin toivonut pentueesta tyttöä itselleni kasvamaan, mutta pettymyksekseni tässä suurpesueessa oli 7 kollia ja vain yksi tyttö - joka oli jo alustavasti korvamerkitty maksuna kollin käytöstä.
Pennut syntyivät vähän harmillisen aikaisin, jonka vuoksi vain 1,5 vuorokauden iässä pentueen ensimmäisenä syntynyt poika menehtyi, mitä todennäköisimmin keuhkojen kehitysasteen vajavaisuuden vuoksi.
Aatun erikoisuus omissa silmissäni rupesi nousemaan pojan ollessa parin viikon ikäinen. Muistan katselleeni tätä äärimmäisen tummaa ruskeaa mittediä, tämän upeita kasvoja, suuria käpäliä ja sopeutuvaista luonnetta. Koko pesue oli varsin tasainen käytökseltään, eikä rakenteissakaan ollut mitään maailman mullistavinta eroavaisuutta, mutta jokin Aatussa sai kerta toisensa jälkeen toteamaan että "vau".
Tarvetta toiselle kollille ei kuitenkaan ollut, kun taloudessa oli jo Kin eikä käytettävää naarastakaan olisi ollut omalle kasvatille aiempien suunnitelmien kariutuessa edeltävän pesueen kanssa.
Viikkojen vieriessä kaksi pentua tästä pesueesta nousi itselleni ylitse muiden - sininen colorpoint Muru (Darkie's Sewa, myöhemmin Kasparoviksi nimetty) sekä tämä tummista tummin ruskea mitted, Aatu.
Koska tarkoituksena ei ollut pitää urosta, oli valtaosa pennuista varattuna jo ennen kuin olivat kahden kuukauden ikäisiä, pisimpään kotiaan etsivät molemmat ruskeat mitted-pojat, eli Aatu ja veljensä Kuutti (Darkie's Binkan, myöhemmin Aatiksi nimetty). Aatussa olin nähnyt niin paljon lupaavuutta jo pienenä, että tarkoitukseni ja tarpeeni oli saada jollain tapaa poika vähintään aktiiviseksi näyttelyissäkävijäksi, mieluiten siitoskäyttöön luotettavaan paikkaan jossa pojan arvo tosissaan ymmärrettäisiin.
Ikäväkseni, tai pikemminkin onnekseni, pentu-Aatun korvat olivat niin hulvattoman suuret, että valtaosa kasvattajista ei nähnyt niiden ohi ja sain pikemminkin pilkkauksia siitä minkälaista kissaa tarjoan jalostukseen... ylipäänsä kellekään.
Elokuussa 2016 Aatu oli yhä kotia vailla ja itse olin tämän pojan veikeyteen, lempeyteen, rakenteeseen ja älykkyyteen ihastunut kokoajan enemmän, jonka vuoksi päätin syntymäpäivälahjakseni jättää itselleni Aatun kotiin.
Ideana oli yrittää pitää poika leikkaamattomana jos tila ja tilanteet sen sallivat, mutta vähintään käyttää poikaa näyttelyissä ja jatkaa itselleni tärkeää harmonisen ragdollin esille tuontia maailmassa missä tuon tuosta räsyn korvat hukkuvat turkin sekaan, profiililinjassa on stoppi ja kokonaisvaltainen rakenne on pienempi ja lyhyempi.
Muistan niin elävästi syksymmällä 2016 tilanteen, jossa Aatu ensimmäisen kerran aiheutti ällistystä älykkyydellään ja oppimiskyvyllään... "Kisautin" Kiniä ja Junnua vastakkain namipalkkiolla, pyytäen pojilta tassua ja palkitsemalla sen kumpi ensiksi tassun kämmenelleni asettaa, mutta sen sijaan että kumpikaan aikuisista pojista olisi tämän tehnyt, käveli tämä pieni kissanpoika sohvan läpi isojen poikien väliin sohvan käsinojalle, istuutui ja asetti tassun kämmenelleni rauhallisen määrätietoisesti katsekontaktia ylläpitäen.
Sanomattakin selvää, että Aatu ansaitsi naminsa.
Ennen muuttoa Varkaudesta Mäntsälään, samaisena syksynä, huvituin Aatun kujertamisesta omien keittiöaskareideni ja pakkailun lomassa, huomioin nuoren herraskissan siinä vaiheessa kun kuulin puhelimeni hälyttävän pennun alla. Suljettuani Aatun soittoyrityksen tuolloiselle exälleni, huomasin että kännykässä oli Aatun toimesta auki (mistä ikinä kaivettu) linkki "13 merkkiä, että olet löytänyt sielunkumppanisi".
Tuolloin naurahdin, mutta kuinka oikeassa tämä pieni 16 viikkoinen kissa olikaan.
Varhainen Aatu kasvoi ja muuttui jatkuvasti. Aatu oli myös täysin lihansyöjä, eikä suostunut syömään kuin ehkä kahta-kolmea, hyvällä onnella neljää purkkiruokaa ja näidenkin tuli olla mahdollisimman luonnollisia ja pienen käsittelyprosessin läpikäyneitä.
Aatu ei suostunut syömään sokereita, eikä sokeroituja ruokia, tämä nameille äärimmäisen perso kissa myös kieltäytyi syömästä herkkuja jotka oli prosessoitu yli kuivatuksen.
Luonnollinen ruokavalio oli helposti nähtävissä Aatun rakenteessa, turkin laadussa ja lihasten tiheydessä. 6 kuukauden iässä "pikkukissa" painoi jo 5,5 kiloa ja näyttelyissä epäiltiin iän oikeellisuutta.
Aatu osoitti ilmiömäistä halua työskennellä. Oli kyseessä sitten ulkoilu, temput tai muu käyttäytyminen, Aatusta paistoi halu toimia ja tehdä ja Aatu halusi toimia ja tehdä minun kanssani.
Kävimme paljon ulkona vuosien saatossa, satoi tai paistoi, oli kesä tai talvi, ja temppuja meidän oppipankkiin kertyi päälle 15. Kaikki temput eivät olleet niin vahvassa osaamisessa kuin toiset, eikä kaikkia voitu tehdä kaikkialla - esim. ämpärien päälle istuminen ja ämpäriltä toiselle siirtyminen oli helpompaa Aatun kuikelossa kollikoossa, eikä ämpärin pohjissa enää koko riittänyt kastraation jälkeen saavutetun massan ja karvan kanssa.
Temput opittiin niin nopeasti. Aatu tapasi hetken hössöttää ennen kuin asettui, otti katsekontaktia ja laittoi ratakset aivoissa pyörimään. Palkkioksi namien lisäksi kelpasi aina myös hellyys, eikä Aatua voinut rakastaa liikaa. Aatu ei koskaan räpiköinyt sylistä alas, estänyt hellyydenosoituksia tai esittänyt kärsivänsä, sen sijaan lukemattomia kertoja oman vointini ollessa huonoimmillaan Aatu asteli kähisten luokseni ja asettui viereen kehräämään, kerjäsi syliin tai rupesi hössöttämään lelun tai muun kanssa. Sanon "tai muun", koska kissalle tyypilliseen tapaan parhaita leluja oli ei-lelut, kuten nippusiteet, märkäruokapussien repäisyliuskat, konvehtien käärepaperit...
Ainoastaan meidän viimeisenä yönä yhdessä Aatu ei tullut luokseni kun itkin, tähän syynä on puhtaasti ollut Aatun oma huonovointisuus, mutta jopa tällöin tämä koetti lohduttaa ja söi omasta pahoinvoinnistaan huolimatta pari namin murenaa yhdistäessään ne kohenevaan olooni.
Aatusta on monilla rohkea ja reipas mielleyhtymä, ja olihan Aatu reipas. Tässä myös kuitenkin näkyi emolta peritty arkuus ja epävarmuus, isoimpana tekijänä tämän vastapainona Aatulla oli niin suuri luotto minuun, että jopa ulkoillessa pelottavan asian kohtaaminen sai kissan tulemaan jalkojeni väliin ennemmin kuin olisi painunut puskaan tai riuhtonut itseään irti.
Tätäkin tottakai treenattiin Aatun ollessa pieni, jalkojen välistä tehtiin turvapaikka missä suurinta mitä tapahtuu on rakkaus ja rapsutukset.
Aatu usein arasteli myös vieraita ihmisiä, mutta sylissä kuin sylissä tämä oli rauhallinen, oma löysä itsensä ja antoi kenen tahansa käsitellä ilman mukinoita, paitsi eläinlääkärissä jossa tilanne muuttui vaikeammaksi yhden huonosti hoidetun käynnin jälkeen jossa minut syrjäytettiin kissani kiinnipidosta täysin. Tämän jälkeen verien ottaminen oli loppuun asti työläämpää kuin olisi tarvinnut olla, poislukien meidän viimeiset verinäytteet, joiden aikana Aatu oli niin väsynyt, uupunut ja huonovointinen, että ei jaksanut pistää suurempaa showta pystyyn. Aina kun sain pitää pojasta kiinni, veret saatiin otettua suhteellisen pienellä tappelulla kunhan hoitoa ei kiirehditty. Muut toimenpiteet, kuten verenpaineen mittaus, lääkitys, punnitus tai ultraus ei koskaan tuottaneet minkäänlaista ongelmaa.
Erikoisen ruokavalionsa vuoksi Aatu opetettiin syömään kantokopassa. Pentuajan ruokauhma hellitti "kollivaivojen" ilmaantuessa, eikä kollilla enää ollutkaan niin paljoa aikaa laittaa ruokaa suuhun kun olisi ollut tarve etsiä tyttöjä nurkista ja parvekkeelta. Tämän vuoksi Aatulla oli oma, iso kantokoppa, johon ruoka pääsääntöisesti tarjoiltiin. Muut kissat söivät muutakin ruokaa ja Aatu tarvitsi aikalailla täydellisen ruokarauhan syödäkseen kunnolla. Helpointa oli antaa vielä vähän jäinen ruoka yötä vasten kantokoppaan, sulkea kevythäkin vetoketju ja päästää pyynnöstä ulos pissalle, jos hätä yön aikana ilmaantui.
Aatuhan oppi myös pissaamaan pyynnöstä, mikä oli taito mikä helpotti kaikkia automatkoja, näyttelyitä, tai mitä tahansa reissua. Tämä myös antoi aina pienen paussin kolliuden tuomista lauluserenadeista ja säästi runsain mitoin huonekaluja, kun kolli oppi tekemään merkkauspissat 98% varmuudella hiekkalaatikkoon...
Koppaan ruokkiminen ja kopassa nukkuminen toki opetti Aatun nukkumaan yksin, eikä vieressä, jonka vuoksi Aatu harvemmin jäi viereen nukkumaan edes implantin aikana tai kastraation jälkeen, vaan tuli ennemmin herätyksen yhteydessä hakemaan aamun ensimmäiset rakkaudet ja rapsutukset.
Koppa oli Aatulle paikka, missä rauhotutaan. Paikka, mihin uhkaavat asiat eivät tulleet. Koppa oli oma paikka, turvapaikka. Aatu myös nopeasti näytti että vetoketju ei häntä pidättele, vaan älykkäänä eläimenä oppi ketjun nopeasti avaamaan.
Kohteliaana eläimenä Aatu ensin pyysi ulospääsyä pari kertaa ja sitten avasi ketjun itse. Tämä oli seikka mikä hämmensi myös kollireissuilla, kun kannustin ruokkimaan Aatua suljetussa kopassaan, tulee sieltä kyllä ulos.
Kuten sanoin aiemmin, Aatu asteli elämääni hetkellä kun sitä eniten tarvitsin.
Olin sairastunut homeen takia, mielenterveyteni oli romahtanut jälleen, terveyteni meni alati huonompaan kuntoon, olin menettänyt tukenani 17 vuotta olleen kotikissani 1,5 vuotta aiemmin... Ja olin yksin niin lukemattoman monella tavalla.
Aatun innokkuus, herkkyys ja älykkyys antoivat elämääni niin paljon sisältöä ja rakennetta, ennen kaikkea sain itseäni eteenpäin työntävän voiman joka antoi syyn taistella mielen sisäisiä demoneita vastaan vieläkin.
Olin niin ylpeä Aatusta jo pienenä. Tämä edusti kaikkea mitä olin kissasta halunnut - yhteistyökykyä, yhteyttä - jonka olin jo kerran saanut ja menettänyt.
Eihän meidän suhde Aatunkaan kanssa ollut mutkaton, ei mikään oikeasti merkittävä asia taida koskaan olla. Haasteita oli Aatun saavuttaessa murrosiän, kun hetken tuntui että kaikki mitä ollaan yhdessä opittu on äkisti hormonien alla unohdettu. Myös Aatun uskomattoman jykevä ja näyttävä ulkonäkö "lannistui" hormonien vuoksi, eikä kollittelun aikana tullutkaan kaunista talviturkkia kuin kerran. Karva oli tiivis, kaunis ja upean silkkinen kosketukselle, mutta pääsääntöisesti erittäin lyhyt.
Kissa itsessään oli myös äärimmäisen laihan ja luisevan näköinen, mutta todella tiiviisti pakattu lihaskimppu. Lukuisia kertoja tuomaritkin mainitsivat ensinäkemältä kuinka laiha kissa onkaan, jonka perään toistuvasti mainitsivat "but very heavy".
Yhtäkkiä Aatun myötä en enää ollut öitä yksin. Öistä tuli meidän yhteistä aikaa, kun kaikki muu kiire maailmassa rauhottui, oli meidän aika.
Ulkoiltiin, treenattiin, köllittiin ja rapsuteltiin ja olenkin huomannut kuinka raskaiksi yöt ovat itselleni käyneet Aatun kuoleman jälkeen. Olen aina ollut aktiivisimmillani yöaikaan, mutta samanaikaisesti sisäiset ongelmani ovat aina olleet tällöin eniten pinnalla... Aatu tarjosi niihin muutakin sisältöä ja muistutti olemassa olollaan kuinka en oikeasti ole yksin.
Aatu sairasteli tavalla tai toisella elämänsä aikana vain joitain kertoja; yhden suolistotulehduksen (tai sen tyyppisen) pentuna sekä yhden kystiittityylisen pissavaivan joka vaivasi pentuna ensikerran ja pari kertaa nuorena aikuisena ja johtui huonosta juomisesta (parantui toistuvasti juotolla), yhden korvatulehduksen aikuisena, pari tuntemattomasta syystä tullutta oksentelua (näihin on voinut olla syynä huono lihaerä tai jemmatun härskiintyneen lihan syönti), yhden irronneen kynnen sarveisen, pari isoa raapaisua nenäänsä, hännän talirauhasen mittavan tulehduksen sekä tietenkin loppuun tulleen munuaisten vajaatoiminnan, joka oli jostain tulehduksen kautta saanut alkunsa.
Pidän Aatun elämää varsin terveenä viimeistä vuotta lukuunottamatta, vaikein hoidettava oli talirauhasen tulehdus joka vaati hormonien hetkellisen paussittamisen ja viikkotolkulla antibioottihoitoa, paikallista pesua ja päivittäistä putsaamista, mutta muutoin, en liiemmin stressannut Aatun vointia ennen kesää 2022 kun virtsaamisen ja juomisen määrä yhtäkkiä lähti täydellisesti lapasesta..
Aatu näki ja koki paljon - vieraili lukuisissa erinäisissä paikoissa ja tapasi monenlaisia eläimiä ja ihmisiä. Aatuhan rakasti autoilua ja kulki pitkälti koko ikänsä apukuljettajan paikalla vöitettynä, iloisempana kuin iloinen voi olla. Tämä penkki oli myös Aatulle oma paikka ja siinä Aatu saattoi olla useamman tunnin vieraillessani hevostallilla, ellei ollut mukana tallihommissa.
Aatu tapasi kaneja, kanoja, lampaita, vuohia, hevosia sekä koiria, ainoat ketkä tuottivat harmaita turkkisuortuvia olivat koirat. Aatu vieraili usealla hevostallilla, usean eri ihmisen asunnossa, tuli mukaani lääkärireissuille (jos keli salli kissan jättämisen autoon), Aatu oli myös mukana terapiakäynneillä, tapasi muiden ihmisten kissoja ja matkusti myös ulkomaille.
Aatu oli ilo ottaa mukaan, koska Aatukin tuntui kerta toisensa jälkeen nauttivan näistä meidän yhteisistä matkoista. Aatu nautti myös kissanäyttelyissä käynnistä, vaikka ei ehkä niin paljoa kuin Kin, mutta nautti niistä silti täysin rinnoin.
Aatu ei tapellut. Hän tarkkaili, tutki ja tunnusteli tilannetta ja osasi toimia agressiivisten tyttöjenkin kanssa ilmiömäisen hyvin. Nenänsä arven poika sai olemalla kolli - tunkemalla nenänsä paikkaan mihin se ei kuulunut, tällöin kastroidun uroksen ja steriloidun naaraan takapuolen alle näiden virtsatessa... Eli kaksi vekkiä, vuorokauden sisällä toinen ensimmäisestä.
Aatu ei tästä huolimatta itse riitautunut vaan perääntyi.
Aatun uskomattoman pehmeä luonne mahdollisti hänelle ja veljelleen Kylolle (PR FI*Darkie's Kyoumi) uskomattoman läheisen suhteen vaikka tapasivat harvakseltaan.
Ainoat tappelun yritykset Aatulla oli Kinin kanssa kun hormonit kesän 2017 päätteeksi oli molemmilla äärimmillään. Tällöinkin kyseessä oli vokaalinen vastaulvonta eikä fyysinen päällekäynti.
Yhden kerran Aatu puri ketään ihmistä ja se satuin olemaan minä kesällä 2018, kun ympäristön ärsykkeet kävivät pojalle liian suuriksi. Tuolloin vieras paikka, Kinin kosioulvonnat vieraalle ja sähisevälle kissalle ja jostain syystä poikaa ahdistaneet pihassa kävelevät muurahaiset saivat kupin nuri ja Aatu iski lihansyöjähampaansa kämmenselkääni kahdesti.
Tilanne oli nopeasti päällä ja yhtä nopeasti ohi, lopputuloksena oli neljä reikää kämmenselässäni, mutta myös rauhoittunut kissa. Aatu oli tuolloinkin koko episodinsa ja sen jälkipuintien ajan fyysisesti tiukassa otteessani ja pääsi irti vasta täysin rauhoituttuaan. Tämän(kin) episodin läpikäyminen tuntui jälkikäteen lähentäneen meidän välistä sidettä, eikä vastaavaa välikohtausta enää toiste tullut. Kierrosten noustessa fyysinen läsnäolo ja kosketus sai tilanteen rauhoittumaan ja asettumaan. Myös leikin mennessä liian raisuksi riitti yksinkertaisesti nimen tiukasti lausuminen sai Aatun herpaantumaan leikistään, ottamaan katsekontaktin ja puntaroimaan tilanteen uudelleen.
Aatu oli uskomaton. Vertaansa vailla.
Aatu oli empaattinen, sympaattinen ja kissaksi hurjan älykäs. Kiltti pienisuuri herra joka pääsääntöisesti tuntui ymmärtävänsä kokonsa ja paikkansa. Aatu oli uskomattoman ystävällinen ja huikea roolimalli useille pienille kissan aluille. Vaikka Aatussa oli arka puolensa, oli tämä myös hurjan luottavainen.
Aatu oli minuun hurjan kiintynyt ja toisinaan kieltäytyi syömästä kun en ollut läsnä.
Aatu asteli elämääni kun häntä eniten elämässäni tarvitsin. Kun elämässäni oli kolo kahdeksankiloiselle lempeälle jättiläiselle. Eläimelle, jonka kauneus oli selvintä minulle koko muun maailman tätä epäillessä.
Aatu hyväksyi minut ja tuki minua lukemattomina huonoina hetkinä ja antoi varmuutta etenemiseen. Aatu antoi elämälle niin paljon sisältöä ja muistutti miten lukuisat asiat ovatkaan mahdollisia vain sillä, että niitä jaksaa työstää yhdessä. Kun olin ihan pohjalla, Aatu antoi aina syyn nousta uudelleen.
Kaipaan Aatua suunnattoman paljon ja tulen kaipaamaan vielä vuosien ajan.
Vain aika auttaa menetyksen tuskaan, vaikka se ei koskaan tule palauttamaan menetettyä yksilöä.
Kukaan ei tule koskaan korvaamaan Aatua, mutta toivon sydämeni pohjasta (tämän hetken kissa-asukkeja vähättelemättä) että saan Aatulle sukulaisen seuraamaan tämän tassunjäljissä.
Toivon, kaikesta kivustani huolimatta, että joskus, jossain vaiheessa, elämääni tulee toinen yhtä merkityksellinen ja vaikuttava kissa, jonka kanssa voin rakentaa mittavan ja merkittävän suhteen ja jonka kanssa pääsisimme kokemaan yhtä hienoja ja kauniita asioita kuin mitä Aatun kanssa.