Roope, auttoi löytämään oikean tien elämään
Kirjoitin tämän tekstin 15.12.2011, onnistuin sulkemaan tähän kaiken tarvittavan ja suurimman tunteeni, joten en näe tarpeelliseksi kirjoittaa uutta muistokirjoitusta Roopen kunniaksi. 13.12.2011 varasin Roopelle ajan eläinlääkärille ja odotin perjantaita (16.12.) kammolla, torstaina (15.12.) kaikki se tuska purkautui harteiltani kun kirjoitin tämän tekstin...
Kiitos, kun sain auttaa sinua.
Anteeksi että kirjoitan tämän jo nyt, mutta kirjoitan tämän etukäteen, että se on tehty, vielä voin mennä halaamaan Roopea ja rutistaa tämän syliini.
Siksi teen tämän nyt. Haluan saada surra... Enkä palata tähän uudelleen, en ihan heti ja nyt saan parhaiten kirjattua tunteeni tekstiin.
En koskaan unohda sinua...
Toivon koko sydämestäni ettei huominen tulisi koskaan...
Haluaisin huutaa niin kovaa, karjua, kiljua, itkeä ja tapella kaikkia vastaan... Olen vain istunut ja koittanut tehdä kaikkea, leikkiä iloista ja hymyillä.
Koska heti kun lopetan, muistan miksi en halunnut pysähtyä.
En halua miettiä...
Huomenna joudun sanomaan hyvästit, enkä aio lähteä viereltä ennen kuin Roope on hengittänyt viimeisen kerran. Aion olla tukena niin kauan ja rauhotella niin hyvin kuin vaan koskaan osaan.
Millään muulla ei ole väliä.
Olen tuntenut Roopen lähestulkoon heti tämän synnyttyä. Olen ollut paikalla, auttanut tätä sosiaaliseksi, reippaaksi ja isoksi pojaksi, valmistanut sen elämään,joka sitten löi tätä lujaa vastaan ja sain pojan takaisin reilun vuoden ikäisenä huonosta kodista, ja pojasta, jota olin auttanut kasvamaan, ei ollut enää mitään jäljellä, jäljellä oli vain huonosti kohdeltu ruho, pelokas, huonosti ravittu, pahoinpidelty pieni kissa, pelkän ison takun seassa...Taistelin niin kauan, että sain Roopen luottamaan itseeni, edes vähäsen.
Istuin yhteisen elämämme esimmäiset kaksi viikkoa kylppärissä lattialla tämän kanssa, kun tämä oli mennyt piiloon pyykkikaapin alle ja laski alleen pienimmästäkin liikkeestä mikä oven toisella puolella kuului. En voinut enkä halunnut edes kuvitella mitä kaikkea Roope oli kohdannut...Parin viikon jälkeen kun istuskelin huoneessani tietokoneella, kuulin raapimista oveni takaa ja oletin siellä olevan Tiikerin, joka ilmaisi täten haluaan päästä huoneeseeni.
Kun avasin oven, sieltä kirmasi sisään ressukka, pieni ja takkunen persialainen. Tämä oli tullut hakemaan minusta turvaa minun luokseni...
Siitä lähtien Roope on luottanut minuun täysillä, eikä ole koskaan sen jälkeen murissut eikä sähissyt minulle (paitsi harjauksen ja muun turkinhoidon yhteydessä saattanut).
Kun Roopen turkki eläinlääkärillä leikattiin, löydettiin kissan ihosta paljon arpia. Ja yksi iso iso haava, joka oli repinyt löysällä roikkuneen nahan rikki ja alla näkyi lihasmassat, tai se, mikä siitä oli jäljellä...
Haava tikattiin ja se parani, mutta kissaan jäi ikuiset arvet, henkisesti ja fyysisesti. Koskaan ei tämä poika ole uskaltanut muiden syliin hypätä, ei muiden luokse kuristen juosta, ei antaan muiden rakastaa samalla tavalla.
Työskentelin Roopen kanssa viisi vuotta ja tämä auttoi Roopen elämäntasoa reippaasti. Voisin miltei sanoa ettei tämä kärsi enää, vaikka kipuja olisikin.
Niveliä ei koskaan saatu kuntoon, turkki ei koskaan palannut entiselleen, herralla on sydänvika ja auto-immuunisairaus. Ihan kuin muuten tämä elämä olisi ollut helppoa.
Kiitän Roopea kaikesta mitä tämä on minulle opettanut. Aion jatkaa työtäni huonosti kohdeltujen kissojen kanssa. Kaikkien lemmikkien kanssa.
Omalla tasollani, millä pystyn siihen.
Kiitän teitä kaikkia myötätunnostanne ja pahoittelen mahdollisesti surkeaa tekstiä.
...minun oli vain pakko saada tämä ulos.
Muistopuhe Roopelle.
Rakastan sinua...
Ei enää kauaa...
FI*Buubu's Le Chavalier Mischa, Roope -- 30.04.2005 - 16.12.2011, PER 05, mustavalkoinen persialainen
Sinulla on aina paikka sydämessäni ja tulen vaalimaan muistojamme yhdessä... <3
