Hienoin ystävä, mikä tytöllä voisi olla

Tiikeri, paras ystäväni, suurin tukijani, kiitos sinulle näistä 17 vuodesta ja 1 kuukaudesta, mitkä sain viettää kanssasi... Olet rakkain kissani ikinä.

Tiikeri R.I.P.

Tiikeri

- tunnettiin myös Tyttö, Neiti, Tiutsi, Tiuku... (24.10.1997 - 24.11.2014)

Kerron teille nyt tarinan maailman parhaasta tyttökissasta. Parhaasta tukijasta, parhaasta ystävästä ja viisaimmasta lemmikistä, mitä olen elämässäni tavannut. Tiikerin viisaus ei ehkä ollut kaikille selkeää, mutta tämä lempeä rakastaja yllätti kerta toisensa jälkeen... vielä viimeisenäkin vuotenaan. Tämä tarina on pitkä, sillä tähän yhdessä taitettuun matkaan kuuluu niin paljon...

Miten kaikki alkoi?

Olin vasta 7 vuotias kun Tiikeri syntyi. Olin tullut koulusta kotiin ja tarkoituksenamme oli mennä käymään perheen voimin kauppakeskuksessa, mutta suunnitelmat olivat muuttuneet; siskoni makuuhuoneeseen oli syntynyt 4 pientä karvapalloa, kaksi pitkäkarvaista ja kaksi lyhytkarvaista kotikissaa. En tiennyt silloin kuinka tärkeässä roolissa tämä pentue elämässäni olisi...

Hyvin nopeasti rakastuin tähän pieneen, avuttomaan ruskearaidalliseen tyttöön ja se rakkaus kesti. Joulun alla 1997 perhetuttumme tuli katsomaan kissoja, kaksi pentua oli jo mennyt ja jäljellä oli vain Tiikeri ja veljensä Jeppe, tämä nainen oli eritoten kiinnostunut Tiikeristä tämän kauniin ulkonäön ja itsenäisen katseen vuoksi, muistan vieläkin sen kauhun mikä valtasi kehoni kun kuulin että Tiikeriä tultiin hakemaan...

Nappasin tämän pienen pennun syliini ja juoksin pikapikaa omaan huoneeseeni, monitoimisängyn pöytätason alle pieneen koloon mihin seitsemänvuotias mahtui kepeästi mutta aikuinen ei. Muistan itkeneeni sydämeni pohjasta, olin menettänyt edellisen kissani vain puoli vuotta aiemmin ja sydämessäni oli kissan mentävä kolo, vaikka olihan noita kissoja jo silloin...

Äitini tuli luokseni ja koitti saada ylipuhuttua minut luopumaan kissasta jota rutistin voimakkaasti rintaani vasten ja kieltäytyen luopumasta kissasta... Äitini ei raaskinut repiä pentua käsistäni vaan jätti sen syliini ja palasi naisen luokse kysymään, josko hän olisi kiinnostunut Tiikerin veljestä Jellonasta. Kun Tiikeriä ei nainen saanut, hän luopui kissan ostoaikeista ja näin Jeppe ja Tiikeri jäivät kumpikin luoksemme. Tästä tarinamme Tiikerin kanssa alkoi.

Alkuvuodet Tiikerin kanssa on vähän utuisia, on jännä, miten alku on niin painautunut mieleeni, mutta siitä on pitkä matka seuraaviin kunnollisiin muistoihin, mutta pätkiä on sieltä täältä.

Pieni ihminen ja hänen paras kaverinsa...

Säälin mielessäni niin sitä pientä kissaa, joka on joutunut sen tyhmän lapsen riepottelemaksi, mutta tämä pieni kissa on pienestä pitäen ollut niin täynnä rakkautta, että sitä ei ole haitannut se, kuinka pieni omistaja on pedannut kissan pieneen kenkälaatikkoon, oman pienen tyynyn ja omien peittojen kanssa, talvella on ollut kylmä itsellä, niin myös kissalla on ollut reippaammin peittoja. Olen saanut rauhassa kapaloida Tiikerin tiiviisti peittojensa sisään petiin, mikä on sijainnut oman sänkyni päädyssä, tyynyni vieressä. Ja kissan kapaloituani luin sille iltasadun, Disneyn lastenkirjoja niin monta, kun tarvittiin pienen kissan nukahtamiseen. Tein tätä vuosia.

Mukaan kuuluu myös neidin kanssa valjastelua nuorelta ikää, tytön kuskailua nukenrattaissa, tietysti peiteltynä, ja runsasta paijaamista ja harjaamista jokaisessa välissä kun vain olen kerennyt.

Niin vahva on ihmisen ja kissan välinen side...

Meille tuli Tiikerin kanssa niin läheinen suhde vuosien varrella, että kun kesällä vuonna 2005 tulin rippileiriltä kotiin vain lähteäkseni kohta toiselle leirille, Tiikeri pörräsi jaloissa voimakkaasti maukuen ja huomiota vaatien, ja loppupeleissä kun en tyttöä napannut syliin vaan menin kertomaan kotiinpaluustani, hyppäsi Tiikeri sohvan reunalta hartialleni vain livetäkseen alas kynsiä selkääni pitkin valuttaen... en tietenkään voinut olla vihainen kissalle näin voimakkaasta ikävöinnistä vaan selän kirvelystä ja verenvuotamisesta huolimatta otin pienen neitini syliin jossa tämä pääsi tapansa mukaan puskemaan kasvojani hurjana. Se oli Tiikerin tapa ja toteutti tätä pitkälle seniori-ikäänsä vain minun kanssani.

Tiikeri on kissa, joka on ehdottomana ollut aina luonani kun olen itkenyt, kun olen tullut koulusta kotiin kiusattuna, kun olen potenut sydänsuruja, kun olen harjoitellut pianon/kitaran/nokkahuilun soittoa kotona tai kun olen lauleskellut huoneessani. Tiikeri on ollut aina läsnä ja nukkunut miltei aina minun vieressäni, aina samassa paikassa tyynyni vapaalla puolella. Lukemattomia kertoja olen nukahtanut Tiikerin kehräykseen tai kehräyksen aiheuttamaan värinään kämmeneni alla kun olen silittänyt Tiikeriä kunnes olen nukahtanut.

Vuonna 2005 Tiikeri myös suuttui minulle kunnolla ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään. Tämä neiti ei ollut väkivaltainen, vaan osoitti mieltään siten, ettei antanut minun koskea itseensä kokonaiseen viikkoon. Tämä sen vuoksi, että luonani tuli käymään koulukaverini, silloinen ihastukseni, josta Tiikeri ei pitänyt laisinkaan. Ei tule mieleeni toista henkilöä, kenelle Tiikeri olisi sähissyt ensinäkemällä, eikä tilanne koskaan parantunut tämän henkilön kanssa... Lopputulos olikin tämän herrashenkilön kanssa elämäni ensimmäinen sydänsärky, jonka kanssa Tiikeri auttoi minua selviämään, ollen aina läsnä kun olen neitiä tarvinnut..

Vaikeuksien kautta voittoon...

Yksi kunnon tappelu käytiin Tiikerin kanssa, tässä taisi vuosi olla 2004, en muista mikä tappelun sai aikaan, mutta Tiikeri, voimakasluonteinen kipakka, silloin jo leikattu tyttö ja minä, luupäinen 14-vuotias, otettiin yhteen kun ei kumpikaan halunnut toiselle syystä tai toisesta kumartaa. Tämä on ainoa kerta kun Tiikeri tosissaan käytti kynsiä keneenkään ja olen onnellinen että kohde olin minä. Tiikeri repäisi valtataistelun päätteeksi vasemman kämmeneni verille 8 kynnen voimin jonka jälkeen Tiikeri vietti parin tunnin ajan yksinään "jäähyllä" vaatehuoneessa. Vaatehuoneesta päästyään tuli istumaan syliini kerälle ja nukahti siihen. Tämän jälkeen olimme kuin yksi ja sama persoona, eikä sanaharkkaa kummempaa enää tullut.

Vuoden 2008 loppupuolella koin elämäni ensimmäisen hermoromahduksen, joka ajoi minut sängyn pohjalle miltei katatonisessa tilassa makaamaan päivästä toiseen. Hermoromahdus tuli värikkäästä erosta ja sen seurauksista ja imi minusta mehut täysin; tänä aikana, kun itkin sängyssäni päivästä toiseen, Tiikeri makasi vierelläni, pesi hiuksiani, pesi kasvojani ja oli ihan kiinni minussa. Sain halata häntä kovasti eikä tyttö rimpuillut pois. Hyvinä päivinä neiti viihdytti minua leikkimällä erilaisilla esineillä (mm. tyhjä teippirulla) tai muuten vain pyörimällä sängyssä. Tämä neiti, tämä erikoinen ja korvaamaton neiti, ei lähtenyt viereltäni pois ollenkaan ollessani hereillä, tyttö kävi syömässä ja laatikolla minun nukkuessani ja tuli takaisin kuullessaan että olen hereillä (käyn vessassa, nousen seisomaan jne jne.). Kiteytettynä minä olen tässä sen vuoksi, että Tiikeri pysyi vieressäni.

Uusi sivu elämässä, sama vanha tuki vierellä..

Vuoden 2009 loppuun mennessä olin uudessa parisuhteessa, muuttanut pois kotoa ja täysin uudelle asuinalueelle. Tähän mennessä Tiikeri oli kokenut jo 4 eri kotia, lukemattomia reissuja (kissanäyttelyitä, autoajeluita, vierailuja toisten ihmisten luona) ja lukemattomia ihmisiä. Mihin tahansa meninkin, halusin ottaa Tiikerin mukaan. Jos en kyennyt, kului poissaoloni siihen että mietin miten kissat kotona jaksavat, minun pitäisi olla mieluummin kotona... Tiikeri on ollut se merkittävä asia, mikä on tehnyt minulla mistä tahansa talosta kodin.

Veljensä Jepen ja vanhan Juntti-herran lisäksi Tiikerillä ei ollut kummoisia kissakavereita, takertuminen minuun oli niin voimakasta että se esti suhteiden synnyn muihin kissoihin. Niin Roope kuin Sepikin olivat Neidin mielestä vain erittäin rasittavia, ja tämä ajoikin edellämainitun kaksikon parhaiksi kavereiksi keskenään, koska kissoja oli silloin vain nämä kolme. Roopea Tiikeri oppi sietämään Roopen viimeisten elinvuosien myötä, mutta Sepin kanssa Tiikeri ei koskaan tullut toimeen. Laisinkaan.

Mutta vuonna 2010 syntyi Klaukkalaan meidän pieni ihmeemme, Pörrö, joka oppi hyvin nopeasti, miltei välittömästi kotiuduttuaan kunnioittamaan Tiikeriä niin paljon, että Tiikeri hyväksyi Pörrön jopa kaverikseen. Tätä edesauttoi Pörrön taipumus pomottaa poikia, joka selkeästi oli hyväksyttävää, jopa toivottavaa Tiikerin silmissä. Näin alkoi Tiikerin kovan luonteen pehmitys muita ihmisiä ja lemmikkejä kohtaan.

Vuonna 2011 meidän ensimmäisen pentueen syntymä sai Tiikerin äkäisen luonteenosan esille; vietin aikaa pentujen ja Pörrön kanssa, eikä Tiikerille riittänyt tarpeeksi huomiota hänen mittapuullaan. Tämä sähisi pennuille ja murjotti minulle. Tiikeri tosissaan osasi murjottaa. Tiikeri oli kissa, jonka ilmeestä näki aina mitä tämä tunsi, joskin ilmeen opetteleminen vaati halua oppia tuntemaan kissa... tämän halun puute usein johti siihen, että kissa näytti kaikkien silmissä vain vihaiselta, siltä, että yksikin väärä askel ja tulee kynnestä.

Tosiasia oli se, että heti kun Tiikeriin koski, alkoi julmettu kehräys, leipominen ja puskeminen. Ihmeellisen mäkättämisen alta kissasta kuoriutui mitä rakastavin neito, mitä maa päällään kantoi. Ja pennut ovat aina nähneet tämän, joka sai pienet ipanat aina hakeutumaan Tiikerin luokse vaikka tämä niitä karkuun juoksikin. Meni puolitoista pentuetta kun Tiikeri ymmärsi pentuajan olevan vain väliaikaista, jonka jälkeen tämä olisi taas minun ykköstyttöni.

Tätä oli Tiikerin viisaus. Tiikeri osasi paikantaa rajansa, yksi kielto pihalla riitti siihen, että Tiikeri sai mielessään piirrettyä paikkaan pysyvän viivan mitä ei saa ylittää. Yksi kutsu riitti, niin Tiikeri tuli luokse (paitsi murjottaessaan), pari kertaa kun näytettiin missä on Neidin oma vessalaatikko, osasi neiti sinne itse pyytää. Tiikeri haki itse oman huomionsa, neiti osasi vaatia tarvittavan määrän huomiota, mutta tätä tyttöä et voinut koskaan rakastaa liikaa.

Tiikeri oppi, että imurin päälle laittaessa ei ollut hätää, koska kannoin tytön sylissäni pois "vaaravyöhykkeeltä" ennen kuin imuroin hänen ympäriltään. Tiikeri ymmärsi, kun sanoin olevani poissa tietyn määrän päiviä; "3 päivää ja mamma tulee kotiin", sanoin Tiikerille ja Tiikeri käyttäytyi normaalisti nämä mainitut päivät, neljäntenä päivänä Tiikeri teki kakan laatikon ulkopuolelle ilmaisten mielipiteensä reissuni pituudesta.

Tiikeri rakasti autoilua, pystyin koska vain ottamaan tytön mukaani ajelulle, rakastanhan itsekin ajelua, ja tyttö istui apukuskin paikalla silmiään siristellen, leipoen ja kehräten. Tiikeri oppi missä asuimme ja osasi vapaana kävellä aina vierelläni parkkipaikalta kotiin asti. Tiikeri oppi, että pesusta pääsee nopeammin pois kun ollaan paikallaan ja annetaan mamman hoitaa pesu pois alta.

Tiikeri kuunteli, kun pyysi kuuntelemaan, ja vaikka sanoit mitä synkimpiä ajatuksiasi tytölle, vastaus oli aina iloinen, mitä pahempi ajatus, sitä iloisemmin Tiikeri puski kasvoihin. Tiikeri on ollut elämäni paras terapeutti taistellessani masennusta vastaan. Kuten jo kertaalleen sanoin, ilman Tiikeriä, en olisi tässä nyt, tämä kissa antoi minulle voimaa kun kaikki muu oli menetetty. Niinä hetkinä kun olen tuntenut itseni mitättömäksi, Tiikeri on tullut kertomaan että olen rakastettu.

Oppia ikä kaikki...

Vanhempina vuosinaan Tiikeri oppi arvostamaan muitakin ihmisiä kuin vain minua. Oppi kehräämään iloisena myös muiden sylissä, sillä jokainen syli toi rakkautta tähän kissaan, jota ei voinut rakastaa liikaa... mutta silti, minun sylini oli ylivoimainen ykkönen. Vain kysymys riitti Tiikerille; "Haluatko syliin?" ja vastaus oli aina myönteinen, "Kurr!!" kuului Tiikerin vastaus, "Mäkkkäy!" kuului, jos et pieniä vihjeitä ymmärtänyt että syliin piti päästä.

Tiikeri oli persoona. Tiikeri oli kaunein kissa mitä tiedän. Karu ja maskuliininen, jotkut sanoo, mutta minä näen tässä tytössä vain sen rakkauden mitä neitokainen jätti jälkeensä. Vain sen hellyyden, mitä tyttö antoi kun sitä tarvitsi. Sen vahvuuden, mitä kissassa oli kun omistajassa ei ollut ja sen jaksamisen ja voiman selvitä asioista, mitkä vuosien varrella on tullut vastaan. Tiikeri koulutti minut lapsesta täksi henkilöksi joka olen nyt. Ilman Tiikeriä en todennäköisesti olisi oppinut kissoista puoliakaan siitä mitä osaan nyt.

Tiikerille olen kiitollinen kaikesta elämässäni.

16 pitkää vuotta Tiikeri oli elämänsä kunnossa; ainoat käynnit lääkärillä oli sterilointi ja rokotukset. Tiikerille ei kertynyt edes hammaskiveä hampaisiin ennen 15 vuoden ikää. Tiikeri oli teräskissa... kunnes iski jokin, mitä ei voitu parantaa.

Neidiltä poistettiin basaalisolukasvain kasvoista syksyllä 2013, tämä oli ollut neidillä jo kymmenisen vuotta, ennen kuin kesällä 2013 rupesi kasvamaan uhaten nenäonteloa. Kasvain poistettiin onnistuneesti ja todettiin patologilla hyvälaatuiseksi, eikä etäpesäkkeistä pitäisi olla huolta. Eikä niitä missään vaiheessa myöskään löydetty.

Vuodenvaihteessa 2013/2014 Tiikeri rupesi yskimään pahanoloisesti ja yskän ollessa rohisevaa ja limaista pelkäsin pahinta vanhalle kissalle, sydänvikaa ja nestettä keuhkoissa. Tyttö ultrattiin hetimmiten 2014 tammikuussa ja röntgenkuva oli mitä mallikkain iäkkäälle neidille, yskiminen kuulosti astmamaiselta ja otettiin kokeiluun inhalaatiolääke helpottamaan hengitysoireita ja sehän tepsi. Tyttö sai elämänsä takaisin, hyppi ja pomppi pitkin ja poikin, oli kuin pieni pentu yhtäkkiä pöllähtäen raapimapuun ylimpään pussukkaan nukkumaan onnessaan. Olin onneni kukkuloilla, mutta laihtuminen huoletti minua niin kovasti, että otatin laajan verenkuvan Tiikeristä josta nähtiin mm. munuaisten ja kilpirauhasen toimivuus. Verenkuvat olivat hyvät, ainoastaan neidon kuivuus huomattiin myös labrakokeista, mutta lääkärin mukaan ei ollut tarvetta nesteytykselle siinä kohtaa.

Veriarvoja tarkkailtiin pariin otteeseen kevään ja kesän 2014 aikana ja arvot paranivat, näytti siltä, että astmalääke oli kaikki, mitä tyttöni tarvitsi terveeseen ja pidempään elämään.

Lopun alku, syksy 2014...

Syksyllä kissan yskintä lisääntyi rankasti jälleen. Alkuun pistimme yskinnän inhalaatiolääkkeen loppumiseen yht'äkillisesti, mutta lääkkeet uudelleen saatuamme yskiminen ei helpottanutkaan. Tyttö lopetti leikkimisen, koska leikkiminen sai aikaan yskimisen, yksiminen sai aikaan kakomisen, kakominen toi limaa kurkkuun, lima piti oskentaa pois.

Tyttö ei ole koskaan ollut suuri kissa. Paino oli korkeimmillaan vain 3,5 kiloa, milloin vatsa oli pinkeä. Kaunis pitkä karva on aina saanut Tiikerin näyttämään suurelta ja mahtavalta, mutta todellisuudessa kyseessä oli vain upea iltapuku siron neidin yllä.

Syksyllä paino putosi. Ja paino putosi paljon. Kevään myötä paino putosi 3,2 kilosta 2,7 kiloon, josta palasi 2,9-3,0 kilon välille astmalääkkeen avulla... syksyllä paino lähti putoamaan 2,9 kilosta sadan gramman viikkotahtiin kunnes oli pudonnut 2,3 kiloon asti. Inhalaatiolääkkeen nosto tasasi painon 2,4 kiloon ja neidissä näkyi taas jälki elämästä, mutta yskiminen ei enää siirtynytkään, yskä oli merkki lopun alusta ja oli tullut jäädäkseen. Olimme myös käyneet röntgenissä, eikä muutoksia tai kasvaimia näkynyt. Veriarvoissa vain tulehdusarvot olivat koholla.

Kävin luennolla Espoossa marraskuun puolivälissä ja samalla tapasin Tiikerin veljen, Jepen, joka asuu äitini luona. Jeppe, tuo veli joka oli aina se heikompi tapaus, oli nyt niin paljon täydempänä elämää kuin mitä siskonsa, meidän rautamimmi joka ei koskaan ollut sairastanut. Tajusin, kuinka heikossa kunnossa tyttö on ja lopun suunnittelu alkoi minun palatessani kotiin.

Tiikeri oli laihtunut 200 grammaa minun poissaoloni aikana ja oli luuta, nahkaa ja karvaa kun tulin kotiin. Sydäntäni vihloi, silmäni vuotivat heti kun neidin näin ja sydämen lyöntejä jäi väliin usea kun tervehdin tyttöäni.

Kaunis, reipas, terve tyttöni oli poissa. Tästä kaikesta oli vain tämä langanlaiha varjo jäljellä. Vieläkään ei tedetty mikä tyttöä syö, mikä vie niin nopeasti kissan omistajaltaan, mikään tulehdus ei käyttäydy näin pahasti.

Lopullinen päätös...

Tein lopullisen päätöksen Tiikerin kohtalosta 23.11.2014, kun en saanut tyttöä syömään mitään. Rakkaimpani ruokahalu oli täysin poissa, katse tytön silmissä kertoi siitä, että paluuta terveyteen ei ole enää.

Kävin varaamassa Tiikerille viimeisen ajan 24.11. ja sain varattua ajan seuraavalle päivälle, aika oli 14:30 ja itkin jo valmiiksi, olin itkenyt jo päiviä. 24. päivä meni hulinassa, mutta vähän väliä tarkistin kissan hyvinvointia ja ilmettä, vielä oli aikaa, mutta huominen tulee niin nopeasti.

Kävimme kaupungilla, olimme poissa reilun puoli tuntia ja kotiin palatessa en löytänyt Tiikeriä sen perinteisistä paikoista, vessasta lämpimältä lattialta, pussukasta, sängyltä, sohvalta, pesästä... tyttöseni pienin haukkoi happeaan ruokapöydän alla keittiössä. Loppu oli tullut.

Rakkautta viimeiseen asti...

Silminnähden huonokuntoinen rakkaimpani oli vetäytynyt syrjään, mutta kun menin ottamaan Tiikeriä pöydän alta, katsoi neiti minua syvälle silmiin ja kehräsi, mäkätti tapansa mukaan voimakkaasti kun nostin tytön syliini. Ajattelin, että vielä viimeisen kerran annan astmalääkkeen. Annan reippaan annoksen että hengitys tasaantuu, että tyttö selviää huomiseen, kello oli vähän alle 17 maanantai-iltana.

Tiikeri kehräsi kainalossani kun istuin sängyn reunalle valmistelemaan lääkkeen antoa, Tiikeri sai lääkkeen babyhalerin kautta hengitettynä ja tämä oli tytölle täysin tuttua.

Asetettuani maskin tytön kasvoille ja painettua suihkaukset babyhalerin putkeen, ensimmäisen hengenvedon jälkeen Tiikeri työnsi maskin pois, rukoilin ääneen ja sanoin, "Tämä helpottaa, kestä kultarakas huomiseen, huomenna se on ohi...", Tiikeri oli aina ymmärtänyt hyvin puhetta, mutta tällä kertaa tyttö ei halunnut lääkettä.

Kolmesti asetin maskin tytön kasvoille pyytäen että tämä hengittää sisään lääkkeen, ja kolmannella kerralla kun Tiikeri työnsi maskin pois, katosi tyhjyys katseesta ja takaisin tuli se päättäväisyys mikä oli ollut ennenkin, se tieto ja ymmärrys ja täysi tietoisuus omasta tilastaan, ja Tiikeri kohdisti katseensa suoraan itkeviin silmiini ja maukaisi erittäin päättäväisesti... Komentavasti. Käskien minun lopettaa. Tiikeri tiesi, että tämä oli tässä. Tiikeri tiesi, ettei lääke enää auta. Ja Tiikeri oli valmis päästämään irti.

Mika koitti antaa Tiikerille särkylääkettä, jotta olo helpottaisi, mutta tyttö ei suostunut tätäkään syömään... vaikka lääke oli ollut ehdoton herkku pitkälti alusta alkaen. Lääke oli ollut semmoinen, jonka Tiikeri oli vaatinut itse jokaisen aamu-inhalaation jälkeen. Nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, Tiikeri sylki lääkkeen ulos.

Katsoi minua komentavin silmin. Hän oli ollut aina minun tukenani. Aina. Ja nyt minun piti olla tukena hänelle. Tämä olisi meidän viimeinen yhteinen hetki.

Viimeinen matka..

Soitin maanantai-iltana lähiklinikallemme, kello oli vähän yli 17 ja klinikkamme oli auki vielä tunnin. Soitin toivoen että ottaisivat meidät vielä tälle päivälle, rakas tyttöni ei kestäisi enää huomiseen, ja lääkäriltä tarkistettuaan he ottivat meidät luokseen, lähdimme heti ajamaan kotoa kohti klinikkaa.

Menin sängyltä autoon täydessä transsissa. Muistan vain itkeneeni ja pidelleeni pientä, nippanappa kaksikiloista myttyä sylissäni, pukien jotain pikaisesti päälleni ja menneeni autoon. Tiikeri kehräsi sylissäni rintaani vasten koko matkan. Puhelin tälle rauhoittavia lyhyen ajomatkan mitä kotoamme kestää klinikalle, kiitin tätä kaikesta, pyysin anteeksi osaamattomuuttani ja kiitin lisää... lupasin olla läsnä loppuun saakka ja sen, että kohta kipu loppuu.

"Älä huoli, kohta se on ohi, mamma on tässä, en mene pois... kestä vielä..."

Klinikan henkilökunta on meille tuttua ja meidät ohjattiin suoraan huoneeseen missä saimme olla hetken rauhassa ennen lääkärin tuloa. Pidin Tiikeriä vieläkin tiukasti sylissäni hellästi silitellen, myös Mika halusi vielä viimeisen kerran pitää Tiikeriä, olihan Tiikeri opettanut hänellekkin niin paljon... Vielä viimeisen kerran Tiikeri pyysi päästä takaisin minun syliini, niin kuin oli tehnyt monasti aiemmin ja kohta lääkäri tuli tuomaan rauhottavan piikin, jonka jälkeen kehräys lakkasi. Ekaa kertaa pariin kuukauteen Tiikeri hengitti rauhallisesti ja tasaisesti, vieläkin tiukasti rintaani vasten nojaten.

Jonkin ajan kuluttua asetimme Tiikerin pöydälle maate, jossa lääkäri hiljalleen syvensi tytön unta, pitkästä aikaa kissani, rakkain kissani, oli kivuista vapaa... Unta syventävän aineen jälkeen seurasi sydämen pysäyttävä aine, ja kohta tyttöni lakkasi hengittämästä... kohta neidin sydän lakkasi lyömästä. Olin tehnyt tytölleni viimeisen palvelun ja päästänyt parhaan kaverini tuskistaan. Olin täyttänyt lupaukseni ja ollut hänen vierellään loppuun asti, aivan kuten hän oli ollut luonani aina kun tilanne sitä vaati... Kivut olivat ohi.

Miksi? Miten?

Lopetuksen jälkeen lääkäri tutki neidin vielä kliinisesti, kun rauhoituksen aikana neiti oli ripuloinut. Massoja ei löytynyt vieläkään missään ja elimet tuntuivat normaaleilta kissan huomattavan riutuneesta koosta huolimatta.

Loppudiagnoosina lääkäri huomasi tytön korvien ja nielun kellertävän ja veikkasi syöpäsoluja maksassa, hengitysongelmiin selityksenä kävisi myös parhaiten syöpäiset solut keuhkoputken ja ruokatorven välissä, jolloin ne on vaikea löytää. Äkillinen kunnon romahtaminen ja muut oireet sopisivat parhaiten syöpään, joten jätin tämän diagnoosin viimeisimmäksi ja pyysin neidille vain yksilötuhkauksen... Jo seuraavana päivänä sain tytön kotiin ja enää meitä ei erota kukaan, eikä mikään. ♥

Lepää rauhassa rakkaani, paras kissa, mitä tytöllä koskaan voisi olla. Olen sinulle ikuisesti kiitollinen kaikesta. ♥♥

Tiikeri, 24.10.1997 - 24.11.2014, yhdessä alusta loppuun.

Kotona taas Pikkutyttönen